Hmm hmm... Mistäköhän sitä aloittaisi... Sen verran paljon taas olisi kirjoiteltavaa.

No aloitetaan vaikka siitä, että välillä on rasittavaa olla näinkin aistiva ihminen eli toisin sanottuna vaikka niin herkästi vastaanottavaiseksi virittäytynyt. (Tästä voitte jo päätellä minun horoskooppini. On vain yksi horoskooppimerkki, joka on muita selvästi vastaanottavaisempi eli herkempi eli aistivampi.)

Niin eli taas on tunne, että nyt on jokin jumi tai lukko jossain. Joko nyt unohdin jotain, joka olisi pitänyt tehdä tai sitten henkisellä puolella on jokin isompi jumi, joka pitäisi nyt hieroa auki tai sitten ihan täällä näkymättömän maailman puolella, aistittavien asioiden puolella, on joku jumi, joka koskee nyt minun elämääni.

Siis joo. Se nyt on selvää, että tuntee selvästi kuinka asiat eivät ole kohdallaan minun elämässäni. Nyt minun pitäisi elää elämäni parasta aikaa. Olisi oma kaunis nainen vierelläni, jota rakastaisin sydämeni pohjasta kuin myös hän minua, oma talo, oma auto, vakituinen hyvä palkkainen työ, josta nautin ja muutenkin vakituiset rutiini ympärillä, aloilleen asettuminen olisi alkanut tapahtua ja muutenkin elämässä asioiden pitäisi olla hyvin.

Mutta kyllä sen vain tuntee, että suunnitelmat eivät ole menneet niin kuin niiden olisi pitänyt mennä. Palaset eivät ole loksahdelleet paikoilleen eikä asiat järjestyksessä ja ei ole sillä tavalla täysin rauhallinen ja neutraalin hyvä olla ja elää.

Ikää minulla on 26 vuotta. Kaksikymmentäkuusi vuotta. Olo on sellainen, että nyt tuntuu siltä, että voi rehellisesti sanoa, että on aikuinen. Vuosien varrelta on karttunut tietoja ja taitoja ja maailmankuva on laaja ja avara sekä avoin muita kohtaan. Monien kanssa tulee toimeen ja joka päivä pääsee tutustumaan uusiin mukaviin ihmisiin ja heidän elämiin ja kokemuksiin, kun nytkin kesätöissä juttelee heidän kanssaan. Tai no ei nyt ihan joka päivä, mutta on sillä tavalla sellainen mukavan soljuva olo sillä saralla, että kommunikointi muiden ihmisten kanssa on helppoa ja vaivatonta ja homma pyörii vaivattomasti ja muutenkin siis pystyy nauttimaan olostaan, kun on mukana ja messissä siinä sosiaalisessa toiminnassa.

Ainahan siis ei ole ollut näin. Ei läheskään.

En nyt muista mitä kaikkea kirjoitinkaan ensimmäiseen vuoden takaiseen blogiviestiini ja jos tulee toistoa, niin sitten tulee. En jaksa nyt oikein katkaista tätä ajatuksen virtaa, jotta olisin EKSAKTI ja säntillinen näiden asioiden kanssa.

Mutta siis.

Minuahan kiusattiin aikoinaan koulussa. Kun olin ala-asteella, niin sitä ei tapahtunut niin paljon, mutta tapahtui kuitenkin. Ylä-asteella kiusaamisen määrä vain kasvoi ja yhdessä vaiheessa, jopa olin siinä vaiheessa, että oli hiuskarvan varassa, melkein haluaisin sanoa, että kirjaimellisesti, ettenkö olisi tehnyt itsemurhaa.

Olen kirjoittanut tästä eräässä toisessa blogissani, muistaakseni, sellaiset häilyvän vahvat muistikuvat ovat, mutta en voi tätä tarkistaa, koska kyseiset blogit kyseiseltä sivulta on jo poistettu aikoja sitten. Datamainaajat huom! Annan pari vinkkiä, jos onnistutte vielä kaivamaan kyseisen blogin jostain serverin nurkista esiin. Kyseessä on siis tilt.tv sivusto ja siellä aikoinaan oli mahdollisuus kirjoittaa blogeja. Kirjoitin muistaakseni sinne tästä asiasta. Muualle en ole tästä sitten kertonut, muuta kuin juuri periaatteessa koko maailmalle. Mutta siis kuitenkin. Esim. en ole kertonut koko hommasta omalle äidilleni, isälleni enkä siskolleni.
 
Mutta siis niin. Minua kiusattiin hampaitteni takia. Jännä kuinka kaksi pikkurillin kynnen kokoista palasta suussa voivat murskata ihmisen elämän niin perusteellisesti.

Mutta siis hommahan meni niin, että oli talvi. Isä oli kasannut kotonani maalla pihaan hienon, ison ja korkean lumikasan pihan lumista ja hän veti minua rattikelkalla perässään. Minä tietysti tykkäsin tästä menosta. :) Hän sitten päätti kiivetä tämän lumikasan päälle ja kävellä sieltä alas ja minä rattikelkan kyydissä tulisin perässä. Minä sitten ajattelin, että leikin supermiestä ja menen siihen rattikelkan päälle mahalleni, kädet suoraksi rattiin kiinni ja laskisin siis sen lumikasan alle kädet suorina ratissa kuin supermies konsanaan (teräsmies siis). No suunnitelma oli muuten hyvä, mutta rattikelkka sitten tökkäsi siihen lumikasan juureen, koska laskin siis traktorin takalevyllä puhtaaksi vedetyn pihan puolelle ja tämän kasan juurella oli siis jyrkkä kulma eikä loivaa kaarretta, kuten yleensä kasojen juurille muodostuu.

Noo, tietysti tämän töksäyksen myötä suorat kädet taipuivat kyynärpäiden kohdalta sivuille ja minä valuin mahallani tämän rattikelkan päällä pää edellä rattikelkan rattiin. Ja tietysti minun kaksi yläleuan etuhammasta osuivat siihen rattiin, lohkesivat palasiksi ja palaset lensivät lumiselle ja jäiselle pihalle. Tietystihän tästä nyt tuli hirveä itku ja parku.

Tottakai nyt hyvä ihme. Voitte kuvitella, jos teidän omasta suustanne murskaantuu kaksi hammasta, niin ei se herkulta tunnu, kun osa hampaan siruista painautuu syvälle ikenee ja osa sinkoilee pitkin pihamaata siihen lähelle.

Onneksi kyseessä oli maitohampaat eikä rautahampaat, niin ei tarvinnut hankkia implantteja, mutta voi luoja kuinka paljon tämä yksittäinen tapahtuma muuttikaan minun loppuelämääni.

Siitä hetkestä eteenpäin kaikki muuttui. Ihan kaikki. Ja tähän päälle vielä epäpätevä hammaslääkäri, ehkä 3 tai 4 erilaista epäonnistunutta oikomisyritystä ja kaikki se kipu ja tuska, kun raudat olivat suussa, hiertäen ikeniä ja vaikeuttaen elämää ja voi huoh, ties mitä kaikkea muuta.

Lopputuloksena sain tästä valitettavasta älynväläyksestäni koko loppuelämän muuttavan kokemuksen. Useita, useita tuskaisia itsemurhaisia vuosia. Surkean sosiaalisten taitojen kehityksen raiskaavan ankaran kiusaamisen takia ja murskaantuneen nuoruuden.

Tästä aiheesta voisi kirjoitella vaikka kuinka paljon, mutta en jaksa ja ei teitäkään kiinnosta lukea kaikkea sitä, mutta siis pointtina on se, että jos tuota yksittäistä tapahtumaa ei olisi tapahtunut ja näitä, kokonaisuudessaan, puolen sokeripalan kokoista palasta ei olisi lähtenyt suustani, niin olisin varmasti täysin erilainen ihminen.

Paljon valtavampi persoona.

Mutta silloin kävi niin kuin kävi ja se on nyt ollutta ja mennyttä. Muistoina ja jälkinä enää tapahtumasta ovat omat merkinnät muistissani tapahtumasta ja ne kahden hampaan painavat pienet viivat siinä rattikelkan ratissa, jotka pystyy näkemään vielä tänäpäivänäkin siitä rattikelkasta. Olisinko silloin tosiaan ollut joku 8, 9 tai ehkä jopa 10. Veikkaan kuitenkin, että ehkä enemmän lähempänä 8 tai 9-vuotiasta olin silloin.

Että sellainen tapahtuma minulle siis kävi.

Niin ja tosiaan se vielä piti kertoa, että oli oikeasti tosiaan hiuskarvan varassa, että en olisi viiltänyt kurkkuani auki saksilla. Ei nimittäin ollut edes ehkä sekunninkaan päässä enää, että olisinko enää tässä tänä päivänä kirjoittamassa tätä viestiä tänne, nyt kaiken kansalle luettavaksi.

En nyt todellakaan jaksa kirjoittaa ja mennä yksityiskohtiin, että mitenkä se tilanne tarkalleen meni, mutta siis pääpiirteittään homma meni niin, että makasin sängylläni sakset kurkkuni vasemmalla puolella (koska valtimo) ja juuri, kun olin nykäisemässä kurkkuani auki, niin kännykkäni soi. 3310:ni soi. Isä soitti ja, koska oli kaupungilla käymässä ostoksilla, kysyi, että tarvitseeko tuoda mitään. Tietysti tätä ennen olin pyyhkinyt kyyneleeni ja yritin kuullostaa mahdollisimman normaalilta ja koko puhelu oli siinä, että vastasin vain hänen kysymykseen, että ei tarvitse tuoda ja se loppui oikeastaan siihen. Hän taisi ilmoittaa, että tulee sitten tunnin parin päästä kotiin jne.

Ja siis kaikkea tätä ennen, kun makasin siinä sängyllä, niin tajuttoman tyhmältä se kuin se kuullostaakin tälläiselle ateisti-mieliselle henkilölle, niin tein Jumalan kanssa sovinnon, että jos minulla on jokin tarkoitus täällä maan päällä, niin anna selvä merkki ja annoin tarkan ajan kanssa, mihinkä mennessä hänen pitäisi vastata. Se oli joku tasakellonaika. Tyyliin ehkä klo 19:00 tai jotain. No, mitään ei kuulunut kyseiseen kellonaikaan ja ajattelin, että jokainenhan meistä on vähän myöhässä aina. Joten annetaan hänelle armon aikaa vielä (en nyt pysty muistamaan kumman verran) joko se 5 tai 10 min. No. (sanotaan vaikka, että) kello oli siinä 19:10 eli kymmenen yli eikä mitään vieläkään kuulunut ja juuri silloin, kun olin nykäisemässä käsilläni niistä saksistani, niin minun puhelin soi. Se oli isä. Ja loput tiedättekin jo.

Vähän tyhmästi kehämäisesti kerroin tuon jutun, mutta siis tuossa se pääpiirteittäin. Vieläkin tuntuu hirveältä, jos kuvittelee miltä tuntuu viiltää esim. juurikin saksilla sormeen. Miltä se viileä, terävä ja sahalaitainen (kyllä teräs ei ole kuin lasin reuna vaan se on röpelöinen mikroskooppisella tasolla) saksen terä tuntuu siinä sormessa ja sitten kun kuvittelee sen tilanteen tähän kaulalle vasemmalle puolelle valtimon päälle ja kuvittelee kuinka hirveältä se tuntuisi, kun sama saksen terä viiltäisi useamman sentin syvyyteen valtavalta matkalta kurkkuun.

Hrrr..... Hyi.

Minä en vähästä enkä pienistä hätkähdä todellakaan, koska elämä on parkinnut minut hyvin, mutta huhhuh, että tuntuu hirveältä ja puistattavalta kuvitella kyseinen tilanne vielä tänä päivänäkin.

Ja joskus kanssa laskeskelin, kun olin erittäin syvästi ja vakavasti masentunut, että kuinka monta kertaa päivässä mietin itsemurhaa. Sain niinkin valtavia lukuja kuin tuhansia kertoja.

Tuhansia kertoja!

Itsemurhan ajatus pyörähti mielessäni tuhansia kertoja päivässä tai siihen rinnastettavaa leikittely ajatuksella, että jos vain tekisi itsemurhan. Sellaisia heittoja vain ilmoille.

Ajattelin noin sata kertaa, että leikittelin ajatuksella, että jos tekisi itsemurhan silloin taikka tällöin ja tuollaisella taikka tällaisella tavalla tai esineellä.

Ajattelin noin kymmenen kertaa PER PÄIVÄ, että nyt olen päättänyt, että tällä tavalla minä sen teen.

Ja kerran päivässä ajattelin, että nyt olen päättänyt ja nyt teen sen näin ja sillä hyvä, mutta aina se vain väistyi ja aina oli jokin tekosyy miksei voinut tehdä. Oikea kellonaika ei osununt kohdalle sopivasti ja ulkona satoi vettä tai oli liian pimeää tai oli jotain muuta menoa tai isä oli kotona jne.

Ja siis minun vanhemmat olivat silloin eronneet. Eivät kuitenkaan vielä kovin kauan aikaa sitten.

Siis ajatelkaa. TUHANSIA KERTOJA PÄIVÄSSÄ ajattelin itsemurhaa! Tuhansia kertoja.

Mutta siitä selvittiin. Vaikka olin erittäin vakavasti ja erittäin syvästi masentunut ja tilani oli silloin erittäin vakava, niin silti olin päättänyt, että minä en halua kertoa tästä kenellekään muulle, en edes omille vanhemmilleni. Minä halusin selvitä siitä itse, jos selviäisin. En todellakaan halunnut saada mitään lääkkeitä enkä mitään kallonkutistajan käyntejä.

En ollut luovuttaja silloin enkä ole luovuttaja nytkään. En ole ollut koskaan luovuttaja.

Vaikka minulla menikin kyseisestä masennuksesta selviämiseen ehkä jotain 16 vuotta, ehkä enemmänkin, eli jotain yli 3/5 elämästäni tai jotain vajaata 2/3 elämästäni siitä selviämiseen, niin silti en koskaan luovuttanut ja minä selvisin siitä yksin.

Kaksi kolmasosaa elämästäni.

Kaksi kolmasosaa.

Se on paljon se. Todella paljon. Erittäin paljon itseasiassa. Ja, kun miettii, että minun elämäni tuon ajan alkuvaiheessa niin murskana ja tuhoutuneena kuin se suinkin vain pystyy olemaan, niin on ihan ymmärrettävää, että tässä vaiheessa elämääni kaikki palaset eivät ole loksahdelleet ihan paikoilleen.

Olen n. 7 vuotta muita jäljessä siinä missä minun pitäisi elämässäni olla menossa. Periaatteessa minun elämäntilanteesi on n. 19 vuotiaan kohdalla menossa vaikka järki, kroppa ja elämänkokemukset ovatkin menossa 26 vuotiaan kohdalla. Kaikki vain ne nähdyt ja koetut sekä tajutut asiat tulevat jälkijunassa. Paljon olisi pitänyt jo olla tehtynä, nähtynä ja koettuna eri asioita eikä vasta nyt elämässäni.

Mutta näillä mennään ja näillä pärjätään kerta parempiakaan ei ole jaettu.

Ja minä en ole luovuttaja. Minä olen taistelija. Minä raivaan tieni lävitse vaikka se olisi viimeinen tekoni. En ehkä kovin vahvasti tai voimakkaasti, mutta minä raivaan sen ja minä raivaan sen omalla tavallani.

Ja te ette halua nähdä sitä hirviötä, joka nykypäivänä lymyää pääkoppani sisällä. Se on valtava hirviö ja se astuu ihan teidän eteenne, kyyristyy katsomaan teitä teidän mitättömässä olemuksessane hänen jalkojensa juurella teidän seisoessane hänen edellään ja voi luoja minkä valtavan ja murskaavan tuhovoiman tämä hirviö minun pään sisälläni pystyykää vapauttamaan, jos asetutte poikittain hänen tielleen. Jos te, alatte hankalaksi minulle, niin minä kyllä pidän huolen tämän hirviön kanssa, että minä tulen ja murskaan teidän elämänne täydellisesti pienen pieneksi murskaksi ja pölyksi. Minä itse olen kokenus sen miltä tuntuu, kun elämä murskaantuu omien silmiensä edessä ja miltä tuntuu, kun mikään ei tunnu enää missään ja millään ei ole mitään väliä. Minut on murskattu täydellisesti. Minä tiedän kuinka muut saadaan murskattua täydellisesti. Älkää tulko asettumaan minun elämääni poikittain minun tielleni tai valmistautukaa loppuelämänne alulle ja ikuiselle helvetille.

Evolve pelin hirviö on aika hyvä kuvaus siitä minkälaiseksi miellän sen pääni sisällä piileksivän jylläävän voiman. Tässä vaikka kuva siitä: http://cdn2.gamefront.com/wp-content/uploads/2014/02/Evolve-Jan-First-Look-Screenshots-11.jpg

Juu, näyttää, että ei ole edes kovin isokaan, mutta jos katsoo hieman tarkemmin, niin kyllä siinä on aika valtava koko ero. Ja kun tuon hirviön kuvittelee täyteen puhdasta raivoa ja murskaavaa tuhovoimaa, niin alkaa tajuamaan mistä minä puhun.

Kerran salilla ollessani päästin kyseisen hirviön irti kahleistaan ja ulos pääni sisältä. Onneksi kuitenkaan ei käynyt mitään. Nostin painoja smithissä istuimelta treenaten rintalihaksia ja koko päivän oli ollut henkisesti sellainen hiertävä ja räyhänhenkimäinen olo. Teki mieli vähän päästä kurmottamaan ja vähän tappelemaan ja nahistelemaan jonkun kanssa. No, siinä kun tein sitä liikettä, niin jossain vaiheessa painot eivät vain nousseet vaikka olisi pitänyt saada vielä kerran kädet suoriksi. Silloin minulta vain katosi kontrolli pieneksi hetkeksi ja vaikka lihakset olivatkin jo ihan kunnolla väsyneet, niin silti niistä löytyi vielä voimaa yhteen "punnerrukseen" vaikkei minkään järjen mukaan enää olisi pitänyt löytyä. Siinä samalla, kun nostin painoja, niin huusi perkelettä ja itsekin vähän yllätyin millaisella tunteella se tuli. Se tuntui ihan samalta kuin joissain esim. animeissa, joka ihmishahmo kääntää päätään taaksepäin, karjaisee ja jokin sen karjaisun näköinen henki tulee hahmon suusta ja lipuu ylöspäin äänen mukana kuvastaen sitä äänen luonnetta. Se tuntui ihan siltä.

Se tuntui ihan siltä, että juuri tuon evolve pelin hirviö olisi karjaissut sillä hetkellä.

Kun nousin siitä penkistä ja katsoin ympärilleni, niin koko sali oli mennyt ihan hiljaiseksi ja kaikki seisoivat vain ihan hiljaa paikallaan vakavan näköisinä ja kukaan ei uskaltanut katsoa ylöspäin tai edes minuun päin. Kaikki vain katsoivat salin lattiaa, nojasivat johonkin vähän ottaen kädellä vähän tukea. Kaikki olivat vain sellaisessa pönkittävässä asennossa, jos niin edes voi sanoa, tai ehkä pönöttävässä asennossa. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan, jos olette koskaan käyneet muutamaa kertaa enempää salilla. Kaikki vain olivat hiljaa. Koko sali oli pysähtynyt ja melkein kuin aika olisi pysähtynyt kyseisellä salilla. Tunnelma oli käsinkosketeltavasti pysähtynyt. En pystynyt muuta siinä tilanteessa tekemään kuin vain hymyilemään oikein leveästi ja vähän naureskellen kävellä kavereitteni luokse ja sanoa, että "mä oon ready nyt, mitenkäs teillä?" Ja tilanne alkoi varovasti vapautumaan siitä ja rullata taas normaalisti.

Mutta silloin tuli ihan oikeasti huomattua millainen hirviö minun sisällä oikeasti lymyilee, kun pystyin yhdelle karjaisulla, jossa huudan kerran perkeleen, niin pystyn sillä hiljentämään ja pysäyttämään koko salin. Ja siis siellä oli ihan miehiä, naisia, vähemmän käyneitä ja ihan sellaisia kunnon karjuja. Ja kaikki vain olivat sillä tavalla bosena paikoillaan. (boss ja pose, you know)

Että niin, minä olen hyökkääjä, minä olen taistelija. Ja minä olen taistellut elämässäni tieni tähän hetkeen ja pisteeseen asti ja minä aion jatkossakin raivata tietäni eteenpäin elämässäni ja vaikka sanoinkin, että en tule koskaan saamaan koneinsinöörin töitä tai sitä minulle täydellisesti sopivaa kaunista tyttöystävää, niin... Ei se ole totta. Kyllä minä ne saan, kyllä minä ne taistelen itselleni.

Ja jos en saa kyseistä työtä, niin minä luon kyseisen työn itselleni. Naisenkin minä vain menen ja otan sitten itselleni. Toki hän saa aina lähteä omille teilleen, en vangitse häntä, mutta jos se hänelle sopii, niin minähän vain menen ja otan hänet itselleni.

Ja kuitenkin, kun ottaa huomioon, että en ole koskaan elämässäni saanut vakituisia töitä lukuisista ykkösluokan työhakemuksista ja erittäin hyvin menneistä työhaastatteluista, niin näistä huolimatta en ole silti luovuttanut. Minä en ole luovuttaja (repeat after me: I am not a sinner. I am not a sinner. Coz, I aam. A WINNER! - Fatboy Slim live, playing Felix Da housecat - Sinner winner - Check it out: https://www.youtube.com/watch?v=NIMWI1REyCk) vaan minä olen voittaja! (Joo sinner ei ole luovuttaja, mutta toimii samalla tunnelmalla ja melodialla ihan yhtä hyvin.)

Vaikka olenkin tehnyt vain pelkkiä kesätöitä ja vuokratöitä tähän asti elämässäni, enkä siis yhtään vakituista työtä, niin silti en ole luovuttanut. Vuokratyöstäkin voisi kertoa vaikka mitä, mutta jätetään se ensi kertaa, on jo muutenkin tullut tästä pitkästä kirjoituksesta pitkä. Sanotaan vaan vaikka näin lyhyesti tällaisena tasterina, että ajauduin niiden takia erittäin lähelle täydellistä burnouttia.

Mutta silti selvisin siitäkin.

Että minä en ole luovuttaja. Minä vaikka taistelen tieni oman kultani luokse ja oman vakituisen koneinsinöörin työni luokse.

Pari päivää vain sitten oli heikko hetki, kun tuli juurikin tajuttua tuo setin pyöritys ja Tinderissä tosissaan se kaava oli pyörinyt niin pitkään jo samana, niin ei oikein jaksanut, kun olit tullut otettua siipeen niin paljon. Tämän jälkeen sitten päätin, että minä vain teen asiat omalla tavalla, kuten tähänkin mennessä, koska olenhan omalla erityisellä tavallani uniikki, joten sen kun vain annan sen omalla erityisellä tavallaan uniikin naisen tulla elämääni.

---

Jännä juttu. Tässä, kun juurikin pari päivää sitten kirjoitin tuon edellisen viestini tänne, niin silloin oli todella ihmeellinen olo. Sellainen todella uskomattoman nautinnollinen olo.

Varmaan, ehkä tiedätte sellaisen tunnetilan kuin viiva-tunne. Tunne käyrä vain piirtää viivaa samaan tapaan kuin tasainen sydänkäyrä. Mikään ei tunnu missään, mikään ei innosta, mitään ei jaksa tehdä ja muutenkin mikään ei mitään. On vain hyvä olla siinä viiva-tunteessa.

Nooo. Se tunne oli vähän tuohon suuntaan, mutta se ei ollut tuo. Se ei ollut edes neutraali tunne. Neutraali tunne on sellainen, että on tunnetilassaan on vain asioita, mutta ne ovat sellaisia ns. värittömiä, valkeita, kuten neutraalit esim. valtiot tai osapuolet yleensäkin ovat tai sodassa antautuva puoli. Hehän heiluttavat valkeaa lippua eli neutraalia lippua.

Minulla ei ollut tuollainenkaan olo, vaan minä tunsin tyhjää.

Minulla oli tyhjä tunnetila. Minulla siis ei ollut tyhjä olo vaan se paikka missä tunteet muodostuvat olit täysin tyhjä. Siellä ei ollut neutraalia tunnetta, siellä ei ollut viiva tunnetta, sillä oli vain tyhjä tunne. Siellä oli vain tunnetiloja varten olemassa oleva pohja, perustus ja se tila missä nämä neutraalit yms. tunteet pystyisivät olemaan, niin se oli täysin tyhjä. Siis todellinen tyhjä tunne.

Se tunne, tai jos tarkemmin ajatellaan, se kaikkien tunteiden puute ei eli tyhjyys tuntui todella hyvältä. Silloin oli vain hyvä olla ja aivoja ja päätään ei rasittanut, ahdistanut tai mitenkään estänyt tai pakottanut mikään tunne. Sen kun vain oli, tuli ja meni. En tuntenut iloa, surua, naurua, vihaa, rakkautta, intohimoa. En mitään. Oloni oli vain, että olen.

Silloin henkisen puoleni "antenninikaan" eivät vastaanottaneet mitään vaikka olenkin todella herkkä ja vastaanottavainen ihminen ja pystyn aistimaan todella paljon asioita, niin silloin minulle ei tullut mitään tuntemuksia.

Oloni oli sellainen, että kaikki vain soljui esteettömästi minun lävitse henkisesti. Kaikki vain tuli ja meni, senkun vain huljutteli tai heilutteli nämä henkiset virtaukset minun lävitse. Ei ahdistanut tai tuntunut mitään henkistä lukkoa tai strain eli... rasitusta tai mitään. Kaikki vain huljui minun lävitse samaan tapaan kuin jokin erittäin hento vesikasvi huljuu rantavedessä pienimmästäkin rantaveden liikkeestä. Se oli kyllä mukava tunne, kun pystyi vain olemaan eikä mistäänpäin tarvinnut ottaa vastaan mitään tuntemusta.

Että sellaista...

Tulipahan taas vähän näpyteltyä.

Vaikka olo onkin nyt taas vähän sellainen, että mukava, kun sain nämäkin tajunnanvirrat kirjoitettua pois mielestäni, niin silti on vähän sellainen jumittunut olo, että jokin nyt vain on jumissa jossain, joka liittyy minun elämään, mutta en vain keksi, että mikä. No kai nämä tuntemukset johdattavat minut oikean asian ääreen kohta. :)

 

Että sellaisia kirjoitteluita. Pitää tosiaan jossain vaiheessa kirjoittaa auki tuo, että mitä tämä minun "manual for life" tarkoittaa. Unohdin sen jossain vaiheessa, mutta nyt kun aloin kirjoittelemaan tänne taas, niin kaikki arkistoimani asiat muistuivat taas mieleen ja pitäisi kirjoitella ne tänne jossain vaiheessa, kun kerkeää ja kun tuntuu siltä. :)

Hyvää Juhannusta siis ja nauttikaahan olostanne. :)