Osa porukasta ei kyennyt tai halunnut juosta tuota kammottavaa alle puolen kilometrin matkaa. Ei kuulemma jaksanut, ei huvittanut, olisi tullut hiki ja muita erikoisia vastauksia. Tämä tapahtui jo 1980-luvulla ja vuodesta toiseen siirtyessämme kohti 2000-lukua juoksemisen kyky heikkeni. On kyllä totta, että kun heitimme kentälle jalkapallon, oppilaat juoksivat huomattavasti mieluummin ja vielä on tähdennettävä, että ei tämä juoksuhaluttomuus tai -kyvyttömyys koskenut tietenkään kaikkia.

Olen jatkuvasti ja toistuvasti tuonut esiin sen, että kansakuntamme tulevat elättäjät ovat huonossa kunnossa fyysisesti, mikä johtuu osittain siitä, että he eivät kilpaile. Meidän kotipaikkamme urheilukentällä ei järjestetä yleisurheilukisoja lapsille kesäisin. Minun lapsuudessani kisoja oli muutaman viikon välein ja niissä hyvin pärjänneet pääsivät läänin ikäkausimestaruuskisoihin ja niistä kisoista parhaat sitten Olympiastadionille valtakunnallisiin kisoihin. Paikallisissa kisoissa oli aina paljon osallistujia ja toinen toistaan kannustaen pyrittiin aina vaan parempaan. Itse en pärjännyt tulosuetteloon katsottaessa kovinkaan erikoisesti, mutta se ei johtunut niinkään huonoudesta, vaan siitä, että toiset olivat parempia. Minulla on edelleen tallessa vihko, johon olin kirjoittanut ennätyksiäni. Jo 13-14-vuotiaana juoskin 1000 metriä hyvinkin alle neljän minuutin eli reippaasti yli 3000 metrin Cooperin vauhtia, joka ei silloin kuitenkaan riittänyt muuhun kuin kavereiden kantapäiden katsomiseen. Maaseudulla oli paljon raskaita kodeissaan maatöitä tekeviä nuoria ja heillä oli voimaa ja kestävyyttä. Olin silloin hidas ja olin sitä koko aikuisiän, mutta kun matka piteni tarpeeksi, ero kaventui. 

Nuorten miesten keskimääräinen fyysinen kunto alkoi 1990-luvun loppupuolella laskea huimaa vauhtia. Selkeänä todisteena olivat armeijan alokkaiden Cooper-testin tulokset. Siellä nämä liikuntatunneilla 400 metrin juoksuun lähes läkähdyksiin kuolleet ikäluokan eustajat olivat vielä kovemmilla ja kun tulokset alkoivat olla alle kahtatuhatta metriä 12 minuutissa, herätti se jo runsaasti huomiota.

Fyysisen sinnikkyyden heikentyminen alkoi vaikuttaa myös henkiseen kyvykkyyteen. Kun koululaitoksemme alkoi keksiä ponnistelujen asemesta uusia oppimiskeinoja milloin minkäkinlaisilla ilmiöillä, leikeillä ja tempuilla, alkoi myös sinnikkyys uusien asioiden oppimiseen laskea. Jos joku asia ei mennyt perille, opittiin antamaan periksi. Kun vaikeita asioita ei harjoitella, ei niitä myöskään opita. Se on vaan fakta. Minä jouduin katsomaan sitä aitiopaikalta. Jollekin tulee ehkä mieleen, että miksi en vaatinut oppilailta enempää. Itse asiassa taisin vaatia, mutta koko opetuskentän ohjelma oli yhteinen, eikä siellä voinut tolkuttomasti sooloilla. Siitä tuli äkkiä sanomista. 

Oppilaiden suorituksista ei saanut puhua luokassakaan, joskin he kyllä tiesivät, kuka osaa hyvin ja kenellä on vaikeuksia, mutta se johtui tietenkin oppilaista itsestään. He kertoivat numeroistaan. Vanhempien kanssa keskustellessa oli pakko pitää kieli keskellä suuta, ettei tullut liian ankarasti arvostelluksi lapsen suoritusintoa tai paremminkin innottomuutta. Opettajana oppii yllättävän hyvin näkemään lapsen suorituskyvyn ja siinä oppii myös huomaamaan, jos lapsi ei tee koulutyönsä eteen mitään. Kuten olen ennekin niin moneen kertaan sanonut, ei parhaimpien oppilaiden tarvinnut opiskella juuri ollenkaan oppiakseen opetussuunnitelman edellyttämät tietotaidot. Siinä kohtaa he myös oppivat, että ei tarvitse ponnistella kymppien perään - kunhan vähän vilkaisee oppikirjaa, tekaisee annetut tehtävät ja seuraa tunneilla. Tämän ponnisteluvaiheen väliin jääminen on sitten kokonaisuudessan vaikuttanut sinnikkyyden kehittymättömyyteen.

Palaan vielä kerran omaan nuoruuteeni. Vaikka olinkin opillisesti oman luokkatasoni parhaimmistoa, eivät ne kiitettävät numerot helpolla tulleet. Mitä ylemmäs kouluportailla kavuttiin, sitä vaativampia oppiaineiden kokeet olivat. Ulkoa opettelemista oli paljon ja sitä pitäisi edelleen olla. Vieraiden kielten sanastoja opiskeltiin jatkuvasti ja niistä tuli aina läksyjä ja usein ope piti pistokokeen, joka paljasti kyllä liian heikon valmistautumisen. Itse opin ja ehkä luokkakaveritkin, että kun saimme vaikkapa historiasta läksyn, se oli luettava huolella ja selvitettävä itselleen, mitä siinä oikein kerrottiin. Meille opetettiin aikajanan käyttö ja sillä tavoin opittiin sijoittamaan maailman- ja kotimaanhistorian tapahtumat järjestykseen. Jos näitä ei opetellut seuraavalle oppitunnille, oli kokeeseen valmistautuminen täysin epäinhimillinen vääntö, koska koejaksot olivat silkkaa tekstiä alusta loppuun vain parin pienen mustavalkoisen kuvan kera ja sitä asiaa oli aina todella paljon. Olkoon nyt, että kehun hieman tai paljonkin itseäni, mutta olin hyvä lukija ja muistin vielä silloin poikasena paljon asioita, mutta näistä taidoista huolimatta en olisi millään pärjännyt niin hyvin kuin pärjäsin ilman tarpeellista sinnikkyyttä.

Edelleen jaksan sinnitellä uuden oppimisen kanssa. Kuten sen sadat kerrat olen kertoillut näillä sivuilla, olen jo kauan käynyt kreikan ja ruotsin tunneilla ja tänään aloitan englannin. Jostain viisaasta lähteestä olen lukenut, että kieliharrastus kehittää aivoja ja pitää muistia virkeänä (mikä lieneekin itsestään selvä juttu) ja pakottaa tekemään työtä, jotta sinne aivojen koloihin mahtuisi vähän jotain uutta. Musiikki vahvistaa sitten aivojen toista puoliskoa.

Eilen kävi varmaan ensimmäisen kerran täällä kotioloissa niin, että minun oli pakko hoitaa asia ruotsiksi. Meille tulee valokaapeli ja sen asentaja tuli tutustumaan ja suunnittelemaan johtojen ja boksien vetämistä. Hän ei puhunutkaan suomea ja englantikin tuntui vähän oudolta ja niinpä kokeilin ruotsia, jota hän osasikin hyvin. Niinpä tästä pari vuotta kestäneestä ruotsin kielen palautusharjoittelusta olikin nyt oikeasti käytännön hyötyä, kun selvitimme johtoasiat på svenska. Sinnikkyyttähän se vaatii, mutta se on kauan sitten opittu taito.   

600 – 800 g ruodotonta haukea fileenä

1-2 tl suolaa

2 dl vehnäjauhoja

Uppopaistoon 1-1,5 l öljyä

Olut-uppopaistotaikina

2,5 dl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

2 tl leivinjauhetta

0,5 tl ruokasoodaa

1-2 tl suolaa

0,33 l olutta (vaalea)

- Paloittele ruodoton haukifile sormen tai kahden levyisiksi suikaleiksi.

- Suolaa palat ja laita jääkaappiin siksi aikaa, että teet friteeraustaikinan.

- Tee uppopaistotaikina. Sekoita kuivat ainekset keskenään.

- Lisää kylmä olut vasta, kun olet aloittamassa friteerausta. Sekoittele, anna kostua pari minuuttia ja sekoita uudelleen. Älä ylivatkaa oluen hiilihappoa ulos.

-  Kuivaa kalapalat, mausta ja pyörittele kevyesti vehnäjauhoissa.

- Upota muutama pala kerrallaan taikinaan, valuta hieman ja laske kuumaan öljyyn itsestäsi poispäin.

- Uppopaista 3 – 4 minuuttia hieman palojen koosta riippuen kunnes taikinassa on rapea, kullanruskea pinta.

-  Laita jo paistetut palat ritilälle

-  Tarjoile heti, kun kalat on paistettu.